Lakkasin jossain vaiheessa viime vuonna kirjoittamasta blogitekstejä omista ajatuksista ja pohdinnoista. En osaa sanoa miksi, tuntui toisaalta, että on paljonkin sanottavaa mutta sitä ei saa oikein muotoiltua ylös. Isoja muutoksia ja päätöksiä, ehkä silloin on liian haastavaa sanoittaa tuntemuksiaan.

Siitä on vain hetki, kun nuorimmainen yritti kävelykadulla tarjota ohikulkijoille lohikäärmeen siipiä - käsissään ja edessään kasa syksyn monivärisiä lehtiä.

Aivan tavallisena päivänä ja tavallisena hetkenä, huomasin sanovani ääneen itselleni.

Ajanlasku uudelle vuodelle alkaa mielessäni kesästä, ei uudesta vuodesta. Yritän aina loppuvuodesta päästä mukaan siihen draiviin, että prosessoin kulunutta vuotta, mutta tunnetasolla se on paljon voimakkaampaa kesällä.

ADHD on tarkkaavaisuus- ja ylivilkkaushäiriö.

Kaikk` on niin hiljaa mun ympärilläin,

Niin sanoo Heikki Salo, sanoittaja ja muusikko, joka on ollut minulle kovin rakas jostain sieltä kahdeksankymmentäluvun lopusta saakka. Irroitettu lause otsikossa on biisistä "Meitä jyrätään".

Viime viikolla täysi-ikäinen lapseni kävi kylässä. Hän jutteli pitkään suunnitelmistaan ja tulevaisuudesta, pohdiskeli mitä seuraavaksi ja mihin suuntaan elämässä mennä.

Tänään, pyhäinpäivänä, sain olla kaupunginhallituksen puheenjohtajan kanssa laskemassa seppeleet Karjalassa kaatuneiden muistomerkille, sekä edesmenneiden kaupunginjohtajien haudoille.

Kuvassa näkyvän vihreän lasikannun sain lahjaksi vuosi siten ystävältä, joka penkoi ja tyhjensi mummunsa varastoa, ja totesi kannun olevan aivan mun näköinen.

Levoton mieli, tänään vähän enemmän kuin eilen.

Tämä on pyörinyt mielessä useamman päivän. Miten minä arvoitan tapahtumia joista tarinani kokonaisuus muodostuu?

Aikani pyörin vuoteessa, minä, omasta mielestäni rajoja rikkova oman tiensä kulkija. Tähän aikaan on vain toisaalta ihan hyvä olla nukkumassa. Kesälomaa on edessä vielä yli kaksi viikkoa, ja kello ei aamulla herätä. Niinpä.