Turvallisia ja tuttuja pilvenhattaroita

 Aivan tavallisena päivänä ja tavallisena hetkenä, huomasin sanovani ääneen itselleni.

"Missä vaiheessa aloin kuvitella, että voin määrittää sen millaisen jäljen toinen ihminen minuun jättää?"

Se oli hämmentävää, aivan kuin ajatus olisi huutanut tulla ääneen sanotuksi. Toistelin lausetta mielessäni koko päivän, välillä pala kurkussa. Ikivanha totuus -voimme valita tekomme, emme tunteitamme.

Ärsyttävää.

Joten, halusin tai en, ajatuksiin nousi se tunteiden sekamelska, jota olin kuvitellut voivani määrittää vain päättämällä, miten sen määritän.

Jokainen ihminen matkan varrelta on jättänyt jäljen, toisten kohdalta tuntuu enemmän moukarin iskulta palleaan, toisten taas ikuiselta valolta. Ja, tässä maailmassa on aika monta ihmistä, joihin minä olen jättänyt jäljen. Eikä se ole aina ollut ikuista valoa.

Olen aloittanut monta blogitekstiä tässä kesäloman aikana. Politiikasta, ihmisoikeuksista, seksuaalioikeuksista, sotesta. Kaikki jääneet kesken. 

Olen katsonut moneen kertaan katsottuja sarjoja, lukenut monesti jo luettuja tekstejä ja runoja, kuunnellut loputtoman paljon samoja biisejä. Pyörittänyt päässäni tapahtumia ja hetkiä, kesken jääneitä ajatuksia menneisyydestä. 

Olen muistanut paljon mitä luulin unohtaneeni.

Tänä kesänä kaiken tutun ja turvallisen lisäksi, erityisesti hattaraiset lyriikat ja sävelet ovat tuntuneet hyvältä.

"Such a feelin's comin' over me

There is wonder in 'most everything I see

Not a cloud in the sky, got the sun in my eyes

And I won't be surprised if it's a dream

Everything I want the world to be

Is now comin' true especially for me"

Top of the world, The Carpenters

Karen Carpenterin samettisella äänellä lauletut pilvenhattarat saa uskomaan kukkaketoihin, ikuisiin lapsuuden kesiin, välkehtivään onneen ja tietysti rakkauteen. Maailmaa syleilevään rakkauteen, maailman huipulta.

Iltana eräänä, luimme ystävän kanssa kirjoittamiamme runoja, molemmilla oli omat paperilla mukana, ja aikahaitari kirjoittamisessa edellisviikosta kolmenkymmenen vuoden taa. Nauroimme vedet silmissä. Haikeaa, koskettavaa ja hauskaa. Myös epävarmaa pohdintaa siitä, olenko kadottanut jotain tärkeää matkan varrella. 

Kirjoitin yhteen niistä ystävän aikaa nähneistä papereista viestin

"Kaikki minkä pelkäät kadottaneesi, on sinussa, odottaa".

Kun hän seuraavan kerran kaivaa tekstinsä esiin, niin muistaisi tämän, jos se välissä pääsee unohtumaan.

Juuri silloin lause tuntui ainoalta oikealta asialta sanoa, niin tai, ei sitä oikein voinut edes sanoa, vaan kirjoittaa paperille, näkyväksi. 

(Edit.4.8, korjattu Karen Carpenterin nimi oikein, kiitos tarkkasilmäinen lukija)