Uuden vuoden ajanlasku alkaa kesällä.

Ajanlasku uudelle vuodelle alkaa mielessäni kesästä, ei uudesta vuodesta. Yritän aina loppuvuodesta päästä mukaan siihen draiviin, että prosessoin kulunutta vuotta, mutta tunnetasolla se on paljon voimakkaampaa kesällä.

Olen usein lähinnä hölmistynyt, kun omassa elämässä tapahtuu isoja asioita ja tuntuu, että seuraan katonrajasta tapahtumia. Viiveellä tunteet ja tapahtumat sitten purskahtavat pintaan, kun kaikki on ohi. Käsittääkseni se on meille ihmisille aika yleinen tapa käsitellä asioita.

Kirjoitin someen viime vuodenvaihteessa näin:

"Tämä kulunut vuosi on, kuten vuosilla on tapana, heitellyt itkusta nauruun ja pinnan päältä pinnan alle. Luulisin, uskoisin, et tiedän taas hitusen paremmin missä seison ja miksi.

Kunnes en taas tiedä.

Toisinaan jokainen eletty päivä kun jaksoi nousta, on voitto, toisinaan tehdään vallankumouksia. Usein jotain siltä väliltä. Paitsi sateella, sillon ei jaksa tehdä vallankumouksia.

Ensi vuonnakin haluan muistaa, et jokaisella meistä on niin hemmetisti taakkoja. Kaikki me, olemme välillä raiteilla ja välillä hukassa. Kai parasta mitä voimme toisillemme antaa, on pysyä ihmisenä toisillemme.

On vaikeaa uskaltaa luottaa, ja on vaikeaa olla uskaltamatta. Taas yksi paradoksi. Luottaa siihen et riittää, että tyypit ympärillä näkee sut ja rakastaa juuri siksi tai siitä huolimatta.

Uskaltaa niin et uskaltaa, vaikka pelottaa ihan pirusti. Ja jotenkin pysyä tolkuissaan, siinä sitä onkin.

Olla käyttämättä aikaa turhaan pähkäilyyn siinä, mikä selviää kysymällä ja kuuntelemalla. Kaikki muu on arvailua."

Allekirjoitan yhä nuo sanat, lisäisin, että pinnan alla lopulta mentiin enemmän kuin pinnan päällä.

Puhuin tuossa tekstissä siitä, että haluaisin jatkossakin muistaa, miten paljon erilaisia taakkoja me ihmiset kannamme. Jatkaisin ajatusta sen verran, että olen pohtinut onko se vain tämän ajan haaste itsessään, vertailla, suorittaa ja väsyä? 

Vaikka siis tietysti emme missään nimessä oikeasti mitään suorita, välillä vain vahingossa ja ohimennen. 

Mutta puolustuksena, onhan maailma täynnä uutta ja kiehtovaa koko ajan, miten olla haluamatta aina enemmän? Eli paradoksi se on tämäkin, miksi haalimme niin paljon liikaa tekemistä ja olemista ja miksi emme haalisi?

Mutta tuo marttyyriin viitta, johon aiemmin viittasin, ja jonka meidän jokaisen harteille lopulta saa asetettua  - havaitsen ajoittain itsessäni sekä monessa kanssakulkijassa henkilön, joka alkaa arvottaa oman tekemisen ja omien tunteiden kautta maailmaa.

(Marttyyri- Sanan viittausala on laajentunut niinkin paljon, että marttyyriksi voidaan sanoa ketä tahansa syyttömästi kärsivää tai sellaisena esiintyvää henkilöä - wikipedia)

Ei sinänsä, välillä ihmiset tarvitsevat tsemppiä eteenpäin ja niin sanotusti potkun takamuksella. Mutta väheksyntää meistä kukaan ei tarvitse.

"Kun minä jaksan, ja minä uhraudun, niin millä perusteella sinä et tee niin?"

Keväällä tuli korona,

ja meidän kaikkien elämässä muuttui asioita, toisilla enemmän, toisilla vähemmän, mutta muuttui. Koin itse, että lähes kaikkia ympärillä ahdisti, väsytti ja ärsytti asiat pienemmällä kynnyksellä. Eihän tuo ihme ole, epätietoisuus on raastavaa.

Itseäni v*tutti lähes kaikki, vaikka koen monella tavoin olevani positiivinen ihminen, niin teki mieli vain kirkua välillä ärtymyksestä.

Itse hyppäsin vieraaseen työpaikkaan oman ollessa suljettuna. Kevät oli myös kaupunginhallituksen jäsenenä raskasta, kun päätöksenteko oli keskitetty hallitukselle myös lautakuntien ja jaostojen osalta. Perehtyminen asioihin ja kokoukset veivät huomattavasti enemmän aikaa.

Ja sitten tuli se korona, ihan konkreettisesti. Ajattelin ja ajattelen yhä, että olin onnekas. En joutunut sairaalaan, en mennyt niin huonoon kuntoon. Mutta ei se nyt toisaalta niin pikkujuttu ollut kuin yritin ajatella. En paljoa muista ensimmäisestä viikosta, toisesta jo enemmän. Kyllä sitä koko ajan pelkäsi vähintään alitajuisesti, että mitä jos kunto romahtaa täysin. Hajuaisti ei ole vielä täysin palautunut ja väsyn todella helposti. Keho toipuu hitaammin kuin mieli. Olen saanut pitää yksittäisiä lomapäiviä kesäkuun ajan niin, että työviikot ovat olleet vähän lyhyempiä. Se on helpottanut jaksamista.

Sellaista tänne!

Uusi vuosi näyttää oikein valoisalta ja kutsuvalta, olen päättänyt uskoa sen olevan lempeämpi kuin edellinen.