Syysajatuksia

Levoton mieli, tänään vähän enemmän kuin eilen.

Kun tavallaan voisi nukkua onnellisena, mutta ei vain voi, kun tavallaan mieli halajaa kaikkialle.

Sateiseen metsään, kesäyöhön.

Narisevaan hankeen lompsimaan, kevätaurinkoon hymyilemään.

Tai no, mun mieleni kaipaa kesäyöhön, ja tuntuu ihmismieli sinne kaipaavan aika paljon myös syyslauluissa.

Päivänä eräänä töissä, etsin asiakkaiden kanssa syksyisiä lauluja joita istuimme kuuntelemassa rannassa, kun ihmettelimme luonnossa tapahtuvaa muutosta.

Niin haikeita olivat kaikki sanoitukset joissa viitattiin syksyyn.

Ajatukset ja unelmat kantoivat kesäpäiviin, menneeseen kauneuteen tai tuleviin unelmiin, pois sateesta. Jokaisessa oli valtavasti haikeutta mukana.

Ikuisyyskysymys, mikä on sun suosikkivuodenaika? No, se milloin vituttaa vähiten.

Se taas on melko lailla sidottu elämäntilanteeseen ja omiin voimiin.

Upeita ikimuistoisia hetkiä löytyy kaikista vuodenajoista, ja kuitenkin kesämuistot ja joulumuistot nousevat itsellä ensimmäisenä mieleen.

Kaunein kesämuisto on se täydellinen alkukesän yö, olimme ystävien kanssa mökillä ja vetäydyin yksin Emäsalon korkeille kallioille istumaan, ihan vain koska tuntui siltä.

Se oli muuten Amerin kalastusseuran mökki, silloin oli vielä Tuusulassa tupakkatehdas ja minä olin parikymppinen.

Siellä kalliolla, havahduin hetkeen kun merellä kimmelsi täydellinen kuunsilta. Ei ollut peilityyntä, mutta lähes. Laineet liplattivat ohuesti hiljaisuudessa.

En ollut aiemmin nähnyt kuunsiltaa, en ainakaan tuollaista, joka tuntui leikkaavan läpi meren, enkä muista nähneeni sen jälkeen.

Silloin oivalsin ensimmäisen kerran kunnolla laulun "Hopeinen kuu".

Voin yhä palata siihen tunteeseen, kun olin juuri siinä, mykistyneenä kuunsillasta, enkä ajatuksissani jossain muualla. Voin muistaa miltä ilma tuoksui, mutta en osaa sitä kuvailla.

Jouluaattoon taas tiivistyy perheen koko elämänkaaren tunteet, sullottuna yhteen päivään. Olen vanhempana huutanut kurkku suorana lapsille joulurauhasta ja käytöstavoista, istunut vessassa rauhoittumassa ja pyytänyt sitten anteeksi. Olen myös puhunut kauniita, koristellut joululeivonnaisia harmoniassa, halaillut ja antanut täydellisiä lahjoja. Istunut kuusen vieressä miettien, että pää räjähtää ärtymyksestä, ja vastaavassa tilanteessa kuunnellut verkkaisia joululauluja ja niellyt onnen kyyneliä.

Niin, eksyin kirjoittamaan muista vuodenajoista, kun tarkoitus oli puhua syksystä.

Koska nyt on syksy, ja en oikein tiedä miten siihen suhtautua?

Tuo pimeys, se vain raastaa sielua jolle ei ole luontevaa heittäytyä sohvan nurkkaan nauttimaan pimeästä. Osaan kyllä maata sohvalla ja tuijottaa seinää, se onnistuu minä vain vuodenaikana, pimeys ei vain lisää haluani tehdä niin.

Kyllä, olen oppinut myös nauttimaan, makaamaan sammalmättäillä utuisessa metsässä, bongailemaan sieniä, hyppimään lehtikasoissa, tai siis en koskaan opetellut pois siitä.

Osaan sanoa aidosti jee, kun laitan villasukat jalkaan. Vaikka pidän vääryytenä sitä, ettei koko ajan voi vain olla paljain jaloin.

Syksy on myös lupausta uudesta, kuten kaikki vuodenajat, lupaus jostakin uudesta ja hitusen paremmasta, ainakin erilaisesta.

Kun luonto uudistuu niin miksi en minä siihen kykenisi?

Vaikka en koskaan oppinut ostamaan Party lite- kynttilöitä, juomaan punaviiniä tai kietoutumaan shaaliin, voin olla silti mainio keski-ikäistyvä nainen joka kietoutuu väsymykseensä, juo oluen ja laittaa kynttilän palamaan siihen, mihin se nyt sattuu sopimaan.

Mitä ne vuoden ajat itse kullekin tuo, toivottavasti ainakin palan rauhaa.