Vanhemmuudesta ja vähän päivähoidosta

31.01.2025

Olen pohtinut, taas, vanhemmuutta paljon viime aikoina. Olen ollut äiti kaksikymmentäviisi vuotta, joten vanhemmuus on ollut yli puolet elämästäni vahvasti läsnä. Nyt kun nuorimmainenkin täyttää ensi vuonna jo kahdeksantoista, on toki perspektiivi muuttunut paljon.

Aika kultaa, se kultaa paljon. Se kultareunus on piirtynyt ehkä eniten sen ympärille, miten univelkainen sitä oli yli kymmenen vuotta.

Eräs tuttava kerran sanoi, että kun lapset kasvavat yhtäkkiä isoksi ja alkavat lähteä omilleen, ei olekaan mitään tai ketään luomassa struktuuria vaan se pitää yhtäkkiä itse luoda uudestaan, olla aikuinen, joka miettii mikä minulle on hyväksi ja millaisen rytmin luon. Luulisi olevan, aikuiselle ihmiselle, oikein helppoa. No ei se aina ole. Muutos vie aikaa.

Viimeisen parin vuoden aikana huomaan varovasti jopa pohtineeni, että ehkä joskus olen se tyyppi, joka saa kylään pieniä ihania ihmisiä, joiden kanssa voi tehdä kaikkea mukavaa. Kuten höyrytä kaikkia mahdollisia juhlapyhiä vuoden aikana. Olen vannottanut ympärillä olevia ystäviäni, joilla on vielä pieniä lapsia, että kyläilevät luonani esimerkiksi joulun alla, jotta saan tehdä kaikkia kivoja lasten juttuja heidän lastensa kanssa.

Toisaalta olen myös aika tottunut pikkuhiljaa sellaiseen rauhalliseen tilaan ympärilläni, voimme lähteä puolison kanssa, vaikka tiistai-iltana elokuviin, jos siltä ex tempor tuntuu, tai perjantaina oluelle ilman sen suurempaa säätöä.

Nyt kun pitkästä aikaa päiväkotikeskustelu on pompahdellut somessani esiin, jäin pohtimaan yhtä asiaa, missä muutos vaikuttaa selkeältä. Aikaa se vei.

Nykyään ei samalla tavoin syyllistetä vanhempia, joiden isommat lapset käyvät varhaiskasvatuksessa, kun vanhempi on vauvan kanssa kotona. Ainakaan yhteiskunnan taholta.

Esikoiseni syntyi loppuvuodesta 1999, kakkonen keväällä 2001, kolmonen talvella 2004 ja nelonen loppukesästä 2008.

Kun jäin kolmosen kohdalla äitiyslomalle, opiskelin siihen aikaan, niin tiesin palavaani 9kk kuluttua takaisin kouluun. Halusin, että esikoisella säilyy sama hoitopaikka sekä kaverit, joten ehdotin päiväkodille, että esikoinen kävisi kolmena päivänä viikossa puolipäivähoidossa. Miksi ehdotin puolipäiväisyyttä, en tiedä. Se kuulosti paremmalta.

Vaati paljon perustelua ja toki myös kysymyksiä, että näinkö tosiaan haluan tehdä ja niin edelleen, mutta lopulta tämä onnistui, kun pysyin tiukkana toiveeni kanssa. (Haluan lisätä, että esikoisen päiväkodin työntekijät olivat aivan ihania ammattilaisia.)

Kun nelonen syntyi, hän valvoi ensimmäisen vuoden, ja kanssamme kotona oli erittäin energinen 4,5-vuotias, ei tullut mieleenkään hakea hänelle päiväkotipaikkaa.

Muistan siitä vuodesta aika vähän, mutta sen muistan, kun terveydenhoitaja vauvan itkiessä koko neuvolakäynnin ajan kysyi, että olenko harkinnut kuulosuojainten hankkimista kohta viisivuotiaalle mukana olleelle, ja kysyin miksi? Hän osoitti lasta, joka käveli ympäri huonetta kädet korvilla. En ollut havainnut itse tarvetta ollenkaan, ei ollut havainnointikyky siinä väsymyksessä riittänyt.

Nyt jälkikäteen mietin, miksi ihmeessä en vain hakenut päiväkotipaikkaa isommalle, se ei oikein tullut mieleenikään, eikä sellaista kukaan ulkopuoleltakaan ehdottanut. Niin ei vain kuulunut tehdä, toimintakulttuuri ympärillä ei ollut sellainen. Muutos vie aikaa.

Mutta, tässä asiassa edistystä on siis tapahtunut, paljon. Nykyään varhaiskasvatus on lapsen oikeus, ei vanhemman synti.

Sen arvo tunnistetaan yhä paremmin, että vanhemmat/vanhempi tekee omalle perheelle parhaat ratkaisut ja ne ovat yksilöllisiä.

Olen itse kasvanut siitä nuoresta äidistä keski-ikäiseksi naiseksi. Haluaisin ajatella, että olen aina ollut erittäin avarakatseinen ja ymmärtänyt, että ihmiset ovat erilaisia elämäntilanteineen. Mutta, kultaako aika sitä myös, miten itseni näen. Todennäköisesti ainakin vähän.

Yhteiskunnallinen ilmapiiri on mielestäni muuttunut monilta osin sallivammaksi ja näkee vanhemmuuden subjektiivisemmin, mutta toisaalta vanhemmuuden ympärillä eri suunnasta on ilmapiiri vaativampi kuin parikymmentä vuotta sitten. Mistä se sitten lopulta kumpuaa? Ei vaatimusten määrä tyhjiössä synny.

Helppoa nyt huudella sivusta, että älä välitä tai takerru kaikkeen – niin miten valita sieltä kaiken tärkeän keskeltä se mihin tarttua ja mihin ei?

No käytä maalaisjärkeä -Niin siis mitä maalaisjärkeä, se kun on määritelty aika moneen kertaan uusiksi eri vastaajien toimesta. Kyllä oli maalaisjärki aiemmin helpompi konsepti.

Sallin itselleni nykyään hyvin usein sinne kultareunaiseen muisteluun uppoamisen. 

Kun perjantaisin haettiin nuorimpien kanssa perjantaikarkit suoraan päiväkodista lähdettäessä, kaupassa sai valita yhden pienen ja toisen vähän isomman makean, se toimi hyvin. Kun päästiin kotiin, makasimme olohuoneen matolla tai sohvalla niin kauan kuin siltä tuntui ja uppouduimme sokeriin, välillä ei jaksanut autostakaan heti nousta vaan hengailtiin hetki jo siinä.