Aikuisiällä diagnosoitu ADHD - kun koko elämänkaari piirtyy eteen uudessa valossa

02.05.2020

ADHD on tarkkaavaisuus- ja ylivilkkaushäiriö. 

Linkistä löytyy enemmän tietoa. 

https://adhdtutuksi.fi/mika-on-adhd/

Viitisen vuotta sitten, tai ehkä siitä on hieman kauemmin, ehkä kymmenen vuotta sitten, pysähdyin ensimmäisen kerran hetkeksi pohtimaan, että onko elämäni aina uudet sekasotkut ja tapahtumat vain osa persoonallisuuttani? Olenko vain tyyppi, jolle aina sattuu ja tapahtuu hieman enemmän? Kalvava epäonnistumisen tunne, joka on kulkenut rinnalla koko elämän. Miksi en kykene, pysty tai vain tee asioita? Miksi olen niin laiska, vaikka toisaalta myös kovin tuottelias? Ja miksi en osaa kenellekään selittää sitä, miksi en pysty tai miksi unohdan?

Toiset meistä tekevät kaikki asiat viime tipassa tai myöhässä. Meissä kaikissa on omituisia piirteitä. Monilla ihmisillä asiat ovat jatkuvaa veitsenterällä taiteilua. Missä kulkee raja?

Olen neljän lapsen äiti, ensimmäisen kerran tulin äidiksi kaksikymmentäyksivuotiaana. Vanhemmuus tuntui yllättävän luontevalta, selkeältä. Koko ajan oli paljon muistettavaa ja hoidettavaa, mielikuvitusta sai käyttää jatkuvasti ja soveltaa. Elämä oli tavallaan jatkuvaa kaaoksen hallintaa. Monella tavoin koen yhä, että ne vuodet, kun lapset olivat pieniä, olivat selkeintä aikaa elämässäni. Oli nukkumaanmenoajat ja ruoka-ajat, välttämätön struktuuri, jonka ympärille rakentaa kaikki muu. Haasteita tuotti hoitaa ajoissa asiat tai kiinnittää huomiota omasta näkökulmasta epäolennaisiin asioihin. Toisaalta taas kyvystä soveltaa, ilmaista tunteita ja ratkaista ongelmia on ollut paljon hyötyä. Avoin vuorovaikutus lasten kanssa on kantanut melko hyvin.

Kiirettä ja useaa asiaa on helppoa hallita samaan aikaan, pieniä arjen asioita taas vaikeaa. Voin keskittyä moneen asiaan samaan aikaan, mutta pienen rutiinin hoitaminen, ilman että tekee viisi asiaa välissä, oli ja on yhä, vaikeaa.

Intensiivinen keskittyminen, vaikkapa ystävän avautuessa vaikeista asioista. Kyllä minä kuuntelen, vaikka teen välissä monta muutakin asiaa, vaikka tarkistan keittiön laatikoita, sanon väliin jonkun täysin epäolennaisen pohdinnan. On vain vaikeaa kuunnella ilman, että tekee samalla teen myös jotain muuta. Ystävien huomautukset hyppimisestä asiasta toiseen kesken lauseen, uskon kyllä, että sitä on joskus tuskastuttavaa kuunnella. Nämä minun erityispiirteeni ovat luonnollisesti tuoneet paljon haasteita myös rakkaussuhteisiin, joskin myös paljon hyvää. 

Aloitin peruskoulun kahdeksankymmentäluvun puolivälissä. Ala-asteella olin usein opettajan puhuttelussa ja jälki-istunnossa. En jaksanut aina keskittyä, olin levoton.

Ylä-asteelta muistan moniammatilliset keskustelut ja palaverit, koska olin levoton ja koulutyö oli haastavaa.

Lukihäiriötä minulla ei ole ja keskittyessäni opin ja omaksun hyvin.

Kouluajoista on jäänyt mieleen tämä viesti,

"kun sinä olet niin fiksu, ja osaat jos haluat, niin miksi et edes yritä?". En osannut vastata. Tuntui pahalta myös niiden mukavien opettajien puolesta, jotka yrittivät tukea, ja minä en osannut sanoa, että en pysty. En vain kykene. Tuntuu etten kykene aloittamaan, joskus jumitan tuntikausia. Joten vastasin aina jotain epämääräistä, jonkin selityksen. Ymmärrän kyllä, että aika oli silloin erilaista, tänä päivänä asiat koulumaailmailmassa todennäköisesti menisivät toisin.

Kouluajat ovat niin vahvasti nousseet myös sen takia, että olen käsitellyt diagnoosin myötä koko elämänkaartani. Koko elämän rintaa puristanut tunne, kun ei ole osannut sanoa miksi ei hoitanut jotakin asiaa, miten unohti jonkun ison asian kokonaan, eihän sellaisen pitäisi olla mahdollista. 

Masennusta minulle on yritetty diagnosoida muutamaan kertaan, tarjota mielialalääkkeitä ja unilääkkeitä, kun olen yrittänyt puhua elämänhallinnan haasteista, arjen hallinnasta ja pienten asioiden hoitamisen vaikeudesta. Epämääräisestä ahdistuksesta, joka ei ole pysyvää mutta nousee ajoittain voimakkaasti pintaan. Siitä miten voin jumittaa tuntikausia yhtä pientä asiaa, jättää kuukausiksi hoitamatta joitakin asioita, mutta toisaalta hoitaa monta asiaa tehokkaasti kerralla.

Oivallus ja tutkimukset Adhd:stä saivat monta palaa loksahtamaan paikoilleen. Joskin ensimmäisellä kerralla tutkimukset jäivät kesken, pari vuotta myöhemmin onnistui.

Että siihen voi todella olla myös neurologinen syy, miksi arjenhallinta on joiltain osin todella vaikeaa. Miksi koulunkäynti ja tehtävien loppuun saattaminen tuntuivat ylivoimaiselta.

Erityisesti talouden hallinta ja pienistä rutiineista suoriutuminen tuottaa jatkuvaa haastetta. Ja tylsät asiat, pakolliset tylsät asiat. Sanoisin olevani totaalinen mestari tylsyyden välttelyssä, siinä on tiettyyn rajaan saakka puolensa. Elämässä on tylsiä asioita ja rutiineja, jotka on hoidettava, ei paljon, mutta niitä on.

Tutkimusten myötä, joissa käytiin laajasti koko elämänkaari läpi (tämä vaati useamman käynnin), piirtyi moni asia uudestaan matkan varrelta eteen ja eri valossa. Kyky soveltaa on hieno piirre, siitä on paljon apua, koska aina jotakin unohtuu jonnekin ja tarvitsee soveltaa. Sekään ei vain äärimmilleen vietynä taas palvele ketään.

Ja se kun on monella tavoin ollut yksi kantava voima elämässä, minä selviän aina jaloilleni, tilanteesta kuin tilanteesta, luovuudella pääsee pitkälle.

Olen tehnyt aiemmin paljon töitä sen eteen, että saan pienet arjen asiat hoidettua kohtuullisessa ajassa. Muutama vuosi sitten, isojen elämänmuutosten myötä, arjen rakenteen muuttuneessa, keskittymiskyky heikkeni enemmän kuin koskaan aiemmin. Tai niin, nyt kun tarkastelen koko elämänkaartani taaksepäin, tunnistan koko matkalta tuon kykenemättömyyden luoda uutta struktuuria arkeen muutostilanteissa.

Tarvitsen astetta vahvempaa struktuuria arkeen. Jotta saan tehtyä myös kaiken sen, minkä lokeroin mielestäni pois. Jotta saan hallittua minulle tuttua ja turvallista kaaosta. Asiaa ei suoraan ratkaise mitenkään se, että teen vähemmän. Se ei saa minua sen paremmin hallitsemaan arjen tylsiä rutiineja. Siihen auttaa vain loputtoman vaativan tuntuinen yksinkertainen rutiinien harjoitteleminen. Jos sanon vain pahoittelut, otan tästä opikseni, niin se ei yleensä kanna kovin pitkälle vaikka kuinka pahoillani aidosti olenkin, jos en todella tee töitä asian eteen toiminnanohjauksen kautta. 

"ADHD:n oireet johtuvat nykykäsityksen mukaan aivojen energiavajeesta. Aivojen puutteellinen verenkierto johtaa hapen ja glukoosin puutteeseen aivojen eri osissa, mikä näkyy muun muassa vireystilan ja työmuistin heikkenemisenä. Lisäksi ADHD-potilaiden aivoissa on havaittu puutetta dopamiinista, jonka tehtävänä on edistää vireyttä ja motivaatiota, tehostaa oppimista, säädellä tunteita ja tahdistaa ihmisen sisäistä kelloa. ADHD-oireisten ihmisten aivojen toiminnassa voidaan havaita alueellisia aivotoiminnan puutoksia sekä aivojen muuta toiminnallista poikkeavuutta työmuistia vaativien tehtävien suorittamisen aikana. ADHD:hen liittyvän ylivilkkauden ja elämyshakuisuuden ajatellaan johtuvan siitä, että ihminen yrittää nostaa aivojensa vireystilaa aktiivisen toiminnan ja voimakkaiden aistiärsykkeiden avulla." -wikipedia

Vaikka aivoni joiltain osin toimivat hieman eri tavoin kuin jollain toisella, on paljon asioita, joissa olen myös taitava

Hahmotan isoja kokonaisuuksia hyvin ja nopeasti ja jaksan perehtyä niihin - päätöksenteko kiinnostaa minua, jaksan keskittyä siihen.

Olen hyvä äiti ja ystävä- en tietysti aina, kompastelen.

Olen taitava vuorovaikutuksessa ja tilanteiden havainnoimisessa.

Olen välitön ja innostava. 

Parhaimmillani luova, ahkera ja ratkaisukeskeinen. 

Mikä on neurologisen poikkeaman tuomaa, mikä on persoonaa? Mikä on opittua, mikä vahingollista ja mikä hyväksi? Miten kohdata haasteensa, ilman, että piiloutuu sen taakse. Ja toisaalta taas kohdata se, että ADHD tekee toiset asiat huomattavasti vaikeammaksi ja on ok sanoa se ääneen.

Siinä sitä, sekamelskaa loppuelämäksi.

Useampi ihminen on minulle sanonut kerrottuani diagnoosista, "niin, varmaan mullakin se olisi, jos tutkittaisiin". "Niin no, kaikilla varmaan olisi jotain, jos tutkittaisiin". Kyllä, ihan hyviä pointteja, näin varmasti on.

Kun itse käy läpi koko elettyä elämää ja yrittää käsittää millaisia keinoja ja tapoja on itselleen kehittänyt vuosien saatossa keskittyäkseen, tai siis yrittäessään piilotella keskittymiskyvyttömyyttään. Miten pitkälle on kehittänyt soveltamisen taidon asioiden unohtuessa ja jäädessä hoitamatta, niin kyllä nuo vastaukset vähän pistelevät. 

En odota tai oleta, että alat säälitellä tai tuot esiin erityistä ymmärtämystä, meillä kaikilla on omat haasteemme ja taakkamme, tämä on minun. Ei tarvitse sanoa mitään, halusin vain, että tiedät. Se on minulle tärkeää, että tiedät.

Tämän tekstin/runon, miten sitä haluaa tulkita, kirjoitin joskus siitä mitä mielessä sillä hetkellä oli.


Uusi elämä
Uusi päivä
Saa tehdä, pitää tehdä
Ei saa unohtaa
pitää muistaa unohtaa
Pitää uskaltaa, ei saa uskaltaa liikaa.

Pitää tietää milloin riittää ja milloin ei.
Milloin on se haihtuva hetki, 
kun rullaverhokin sulkee silmänsä.

Kun on aika rauhoittua ja antaa rauhan tulla.

Hengittää syvään, ei liian syvään, vaan silleen sopivasti.

Minä tiedän, minä tiedän
Mutta pieni hetki vielä, ihan pieni.
Jotta ehdin mukaan.

Kuka sanoi mitä töissä, vai oliko se kokouksessa, vai radiossa?
Käytinko imperfektiä kun piti puhua preesensissä?
Kenelle kerroin sen vanhan tarinan?
Mikä oli se mauste jonka unohdin ruuasta, miksi, miksi se maistui erilaiselta?
Miten teinistä on tullut niin ehjä, miten se nuorempi on niin huojuva?
Johdon raportin luvut olivat sivulla kaksitoista hassut, muista sivulla kaksitoista, kolmas rivi.
Huomasitko tänään että rakastan?
Helosan on taas kadoksissa, miksi?
Kuka on vaihtanut lakanat, vai onko kukaan?

Ehdin hyvin, lähetän vain tämän sähköpostin.

Kirjoita ylös.
En kirjoita.
Miksi?
En voi, en tiedä,

en vain voi.

Tankkaa auto.
En voi, vasta kuin bensavalo palaa.
Miksi?
En osaa selittää, se tuntuu paremmalta.

Odota?
Liikaa pyydetty.
Tämän kerran?
Yritän.

Kannattiko se?
Ei.
Tekisitkö sen uudestaan?
Aina.