Tänne kuuluu ihan hyvää

17.04.2021

Lakkasin jossain vaiheessa viime vuonna kirjoittamasta blogitekstejä omista ajatuksista ja pohdinnoista. En osaa sanoa miksi, tuntui toisaalta, että on paljonkin sanottavaa mutta sitä ei saa oikein muotoiltua ylös. Isoja muutoksia ja päätöksiä, ehkä silloin on liian haastavaa sanoittaa tuntemuksiaan. 

Talvella tuntui usein, että elämä on yhtä tahmeaa paikallaan olemista. Kuin juoksisi unessa loputtomasti ja liian hitaasti, ja kun tuntuu, että saa kiinni jostain niin se lipuukin käsistä. Työnteko on yhtä maski päälle olemista ja turvavälien tuijottamista. Eikö tämä nyt helvetti sentään jo lopu tekisi mieli kirkua.

Nyt kun aurinko paistaa aikaisin aamulla kirkkaasti, on huomattavan paljon helpompaa keskittää omatkin ajatukset sinne jonnekin horisonttiin, missä maailma on taas suht paikoillaan.

Kun meiltä viedään pois kanssaihmisiltä turvan hakeminen ja saaminen, kosketuksen oikeus ja halauksen helppous, kokoontumisen kollektiivinen voima, niin se on valtava asia ja se ärsyttää ja aiheuttaa tuskaa. Jos jotain, niin voimaannuttavat mietelauseet tuntuu yhä raskaammilta.

Minä herään eloon ihmiskontakteista. Suorastaan humallun naurusta, hyvistä heitoista tai syvällisistä keskusteluista, ajoittain myös alkoholista. 

Onneksi tähän koronavuoteen on mahtunut myös paljon ystäviä ja rakkaita hetkiä, joskin nyt ne tuntuvat jollain tasolla varastetuilta ja niitä vaalii huomattavan paljon. Ja perhe, olen aina tiennyt, että mulla on mahtava perhe, silti olen esimerkiksi muistanut ihan uudella tasolla miten kiva tyyppi pikkuveljeni onkaan. 

Varmaan se isoin tapahtuma viime talvena oli, kun päätimme entisen puolison kanssa jatkaa elämää yhdessä.

Kallion kirkon kanttori soitti pianoa ja lauloi meille "Tartu kädestä käteen, laulu sielusta sieluun, kasta varpaat kylmään veteen, hyppää täysillä joutsenlauluun" se oli mykistävä, pieni suuri hetki.

"Kaikki rakkaus on samanarvoista"  

näillä sanoilla alkoi puhe. Olisin aluksi itse jättänyt kirkon siunauksen väliin, mutta koska se oli toiselle osapuolelle tärkeää, pyysin saada valita kuka meidät siunaa, minulle se oli tärkeää. Kallion kirkkoherran Riikan arvomaailmasta voin pyyteettömästi jakaa paljon ja jokainen sana hänen puheessaan tuntui merkitykselliseltä ja tärkeältä- oikeastaan tuntuu jopa haastavalta yrittää kirjoittaa auki miten hieno tuo päivä oli.  

Uuteen, ja toisaalta vanhaan ja tuttuun, arkeen hyppääminen on ollut kivutonta ja yllättävissä paikoin kivuliasta. Eniten onnellista. En siis ole enää etävanhempi nuorimmalle vaan asumme nyt kaikki yhdessä. 

Lukiolainen, jolle olen etävanhempi, asuu lähes poikkeuksetta osan viikosta luonamme, ja ensi talvena hän on jo täysi-ikäinen. Silloin kolme neljästä lapsestani on jo täysi-ikäisiä, tämä ajatus nousee toistuvasti mieleeni. Keittiöpsykologi minussa sanoisi, että oman identiteetin pohdinta ja rakentaminen on tässä monella saralla nyt isosti menossa, taas, kuten elämässä kai aika usein. 

Valmistuin seksuaalineuvojaksi ja nyt tässä koronan keskellä se jotenkin tuntuu jääneen monen, tai oikeastaan kaiken jalkoihin. Matka omaan itseen opintojen aikana oli terapeuttisempi ja syvempi kuin odotin. Pienryhmä jossa läpi opintojen reflektoitiin, rakennettiin luottamusta ja opiskeltiin yhdessä oli vaikuttava kokemus sekä opettavainen. Mielessä on muutamia suuntia mihin tästä lähteä, kypsyttelen niitä hetken ihan rauhassa, katsotaan mihin suuntaan mennään.

Ja niin, päätin lähteä uudestaan vaaleihin ehdolle. Jännittää, aikas paljon.

Mutta olen onnellinen,

että uskallan,

että olen,

että tulee kesä ja kärpäset!