Melankoliaa ja hapuilua

Viime viikolla täysi-ikäinen lapseni kävi kylässä. Hän jutteli pitkään suunnitelmistaan ja tulevaisuudesta, pohdiskeli mitä seuraavaksi ja mihin suuntaan elämässä mennä.

Huomasin lopulta vastaavani hänelle, kuinka hän tulisi pyörittelemään noita samoja asioita edestakaisin elämän loppuun saakka, aina ja uudestaan. Valintoja, suuntia, ihmisiä, ystäviä, rakkautta. Jotkut asiat saattavat olla selkeämpiä nelikymppisenä, mutta ei aina. Ei todellakaan aina.

Kun lapsi lähti, jäin pohtimaan negatiivista sävyäni, tai no ainakin aika turhautunutta ja melankolista.

Olisin voinut myös kertoa hänelle miten ystävien merkitys säilyy läpi elämän. Ja että rakastuminen, se on aina ainutlaatuista. Miten elämä ei lakkaa yllättämästä hyvissäkään asioissa. Luulen ja uskon, että ihan loppuun saakka.

Puheessani kuului, miten loputtomalta pimeys on tuntunut tänä syksynä. Miten se tuntuu puristavan niin tiukasti otteessaan. Kuplani on pääsääntöisesti ollut siis melkoisen pimeä ja väsynyt. Ei koko ajan, mutta keskimääräistä enemmän.

Kauan sitten menneisyydessä eräs ystävä sanoi "Paskan määrä elämässä on vakio, ajat vain vaihtelevat". Silloin mietin sen tarkoittavan myös sitä, että hyvän määrä pysyy vakiona. Että onhan tuossa kannustava pointtinsa, ainakin silloin, kun rypee loputtomassa liejussa ja tuntuu, ettei sieltä ikinä pääse ylös.

Oikeasti kyllä uskon, ettei vakion määrää ole olemassa, ei hyvässä tai pahassa. Oikeasti se olisi kamalaa.

Mutta mahdollisuuksia, niitä elämä usein tarjoaa reilulla kädellä. Ei kaikessa ja aina, mutta usein.

Teoilla ja valinnoilla on seurauksensa, en sitä tarkoita vähätellä. Jos käyttäydyt kuin itsekäs kusipää, todennäköisesti löydät sen edestäsi.

Missä sitten kulkee itsekkyyden ja inhimillisyyden raja?

Kun me kaikki täällä kuitenkin kompastelemme.

Mistä pitäisi tietää, milloin on inhimillinen ja milloin itsekäs? Milloin on eksynyt liian kauas?

En tiedä, kristallipallosta on akku vähissä.

Valitsen, koska valintojahan me täällä teemme, tunnista ja päivästä toiseen. Kun jokin tuntuu vaikealta tai jokin ärsyttää suunnattomasti, valitsen miettiä kaksi kertaa mistä se johtuu? Onko kyse siitä, etten osaa nähdä kuplani ulkopuolelle, olenko varmasti miettinyt muitakin kuin omia näkemyksiä?

Valitsen uskoa hyvään aina ja uudestaan.

Valitsen uskaltaa sanoa ääneen.

Kun tulee taas sellainen päivä, koska niitä tulee, jolloin kaikki hyvät valinnat unohtuvat ja eteenpäin mennään primitiivisillä reaktioilla, niin yritän muistaa, ettei se kaikki hyvä ole minnekään kadonnut. Se on yhä olemassa ja odottaa.

Itse olen joskus kirjoittanut näin, kuvaillessani hapuilua elämässä.

"Haaveet

Hullut

Harmittomat

Kipeät

kauas kantavat

Meninkö ohi

vai

olenko yhä matkalla

Pysähdyinkö aina

väärään hetkeen

Poukkoilun

viiltävän kivun

repivän rauhan jälkeen

Kaipaisin vain käpertyä pehmeään.

Turvaan ja tasaiseen

Ja silti

Se ei riitä"