Kesäyön ajatuksia ystävistä ja ihmisistä.

Aikani pyörin vuoteessa, minä, omasta mielestäni rajoja rikkova oman tiensä kulkija.  Tähän aikaan on vain toisaalta ihan hyvä olla nukkumassa. Kesälomaa on edessä vielä yli kaksi viikkoa, ja kello ei aamulla herätä. Niinpä.

Klo 23.07 viisastuin, keitin itselleni kupin kahvia ja otin jääkaapista aiemmin päivällä leivotun raparperimuffinin.

Pitkä puhelu hyvän ystävän kanssa aiemmin illalla, sellainen puhelu, jossa varovasti puolin ja toisin kysytään, että kerron tämän nyt sinulle, kun on sellainen tunne, että ymmärrät.  Uskallanhan nyt kertoa tämänkin ja tämän, ja lopulta pohdimme miksi varmistelimme niin paljon puolin ja toisin. Niin, ei siinä pahaa ole. Kun on kyseessä itselle herkät asiat tai päätökset, joita on ehkä niin itselleen kuin monelle muullekin, joutunut perustelemaan, sitä haluaa varmistua että sivallusta ei tulisi niiltä kaikista rakkaimmilta.

Olen matkan varrella oppinut huomaamaan erään ystäväni kohdalla jo hänen päänsä asennosta tai hengityksen tahdista, että nyt ollaan kyllä eri mieltä ja ehkä aika isostikin. Silti on se vapauttava tunne, että yhdessä tätä matkaa kuljetaan, erimielisyyksistä huolimatta. Koskaan hän ei erimielisyyttään läväytä päin kasvoja

Kun on myös ystäviä sieltä monien vuosien takaa, olen usein miettinyt ja yhdessäkin olemme sitä pohtineet, että ei ihmisen persoona lopulta niin paljon matkan varrella muutu. Opimme ehkä jotain, tietyt piirteet vahvistuvat, saatamme tasaantua tai saatamme villiintyä. Mutta sen ihmisen perusjutut ovat yhä siellä, kaiken alla. Pienet hassut tavat ja sanat.

Ja ne tyypit, joiden kanssa tuntuu lähes heti, että on tullut kotiin.

Ja vielä ne, joiden kanssa menee hetki kunnes oivaltaa, että tämä ihminen on täyttä kultaa.

Viime viikonloppuna törmäsin taas sattumalta ihmiseen sieltä yli parinkymmenen vuoden takaa. Me menimme aikanaan eri suuntiin, emme hengaile yhdessä tai pidä yhteyttä, mutta kun sattumalta tapaamme, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin rutistaa pitkään. Se tyyppi sieltä kaukaa menneisyydestä, joka sai mut itkemään ja nauramaan, on siinä halauksessa aina läsnä.

Summa summarum, tämän kirjoituksen pointti oli varmasti olla jonkinlainen johdanto runoon, jonka päätin julkaista. Olen jopa esittänyt tekstin, vuosisadan parhaissa vappujuhlissa tuossa keväällä.

Inspiroidun tekemään tekstin viime syksynä, kun juhlissa näin olohuoneen ikkunasta minun ja ystäväni heijastuman. Miten upeilta näytimme viinilasit kädessä, rennosti keskustelemassa politiikasta.


Keskeneräisiä,

Epämääräisiä ilmaisuja

Yritän kovasti rakentaa

demokraattista

konsensusta.

Ystävä sanoi eilen että konsensus harvoin toimii.


Pitkä keskustelumme

demokratiasta,

sen tärkeydestä.

Viinilasit kädessä,

dresscode casual,

aikuisten kesken.


Miten olla liberaali, jos on niin paljon, mitä on mahdotonta hyväksyä?


Onko kaikki paremmin jos kaksikymmentä on päättämässä yhdentoista sijaan?

Hallintosääntö, sieltä voimme aina tarkistaa.

Sitä voi enemmistön tahdosta muuttaa, taas se hemmetin demokratia.


Voinko pyytää että päätätte puolestani?

Tunkekaa konseksuksenne minne huvittaa.


Minä en saa tätä paloa sammumaan.


Uskalsin.

Uskalsin paljon.

valmiimmaksi en tule.


En saa tätä paloa sammumaan.


Muistan kyllä,

miten pahalta tupakka aluksi maistui, mutta se kädessä maailma oli enemmän auki, huusi ja kutsui.

Kaikki vilisi silmissä kuin nopeutettuna,

ainut vaihtoehto oli takertua

kaksin käsin kaikkeen, mistä kiinni sai.


Nyt keskustelen

demokratiasta, yleiskaavasta ja palveluverkosta.


Minä en saa tätä paloa sammumaan


Juovumme,

kuten aina.

Hapuilemme,

olemme hetkessä.

Pussaillemme nurkissa,

uppoudumme rytmiin.

Itkemme kun polte rinnassa on kestämätön,

kuten aina.


Paitsi naiminen,

mieluummin sängyssä,

kaikki muu on kovin työlästä.


Päätämme aina rakentaa parempaa.

Rakastaa vähän enemmän,

ja juoda vähän vähemmän.

Ja oppia, aina ja loputtomiin pitää kamalasti muistaa oppia.

Ja se palo, se ei sammu