Elämä koostuu tarinoista

Elämä koostuu tarinoista

Tämä on pyörinyt mielessä useamman päivän. Miten minä arvoitan tapahtumia joista tarinani kokonaisuus muodostuu?

Vaikea sanoa mistä tämän pohdinta erityisesti lähti, ehkäpä siitä kun viisas ystäväni totesi, että sitähän elämä lopulta on, tarinoita jotka nitoutuvat yhteen.

Niin, erilaiset valinnat, tapahtumat ja sattumat muodostavat tarinan jota elämäksi kutsutaan.

Tämä tarinakeskustelu taas lähti ihmissuhdekeskustelusta, siitä kun pohdin ääneen yleistä tapaa vastata kysymykseen siitä onko parisuhteessa, seurusteleeko, onko jotain vakavampaa?

"Ei nyt ole mitään vakavampaa, juttuja vain, sellaista kevyttä". Itse olen tuohon vielä lisännyt usein "Valitsisin tietysti sen parisuhteen, se ei vain onnistunut"

Niin, miksi ihmeessä koen tarpeelliseksi lisätä tuon, valitsisin parisuhteen?

Koska ihmiset olettavat sen olevan se, mihin pitää aina pyrkiä?

Kaikki muu on odottelua, puuhastelua paremman puutteessa?

Miksi minä oletan että ihmiset olettavat niin?

En ole oikestaan keneltäkään sitä kysynyt, olen vain olettanut.

Joten,

olen päättänyt erityisesti vaalia aivan yhtä arvokkaana mielessäni niitä lyhyempiäkin tarinoita, ei niiden kauneutta vähennä se että ne olivat lyhyitä. Vaan se, jos en koe voivani arvostaa niitä samalla tavoin kuin pidempiä ja tavoitteellisempia tarinoita.

Jossittelu, jahkailu ja oikean polun valinta, oi näistä aiheista on tehty varmasti miljoonia blogeja, kirjoja, podcasteja. Ja näistä meidän ihmisten elämä koostuu, jokaisesta meistä voisi kirjoittaa kirjan, jokaisen meidän tarina koskettaisi jotakuta syvästi, toista ei ollenkaan.

Ja tämäkin teksti on aivan samanlaista asian kanssa painiskelua kuin ne miljoonat muut.

Kuten Sanni sanoo eräässä laulussaan

"Joogatkoon ne joit se auttaa, mä suutelen taksitolppaa"

Ja tämän kirjoitettuani, on aivan mahdollista, että vuoden kuluttua hehkutan löytäneeni rauhan joogaamisesta. So be it, kunhan on hyvä olla.

Empiirisen tutkimukseni perusteella, kovin kansaa jakavaa on myös suhtautuminen siihen, vaihtaisinko päivääkään elämästäni pois vai en?

Eräs viisas ystäväni totesi. "Ärsyttää niin kaikki juhlapuheet joissa todetaan, että päivääkään en vaihtaisi pois, vaikka vaikeaa on ollut. Kyllä menisi kuule itselläni ihan heittämällä useampi päivä vaihtoon, useampi vuosikin. Mistä sitä tietää, elämä olisi voinut olla myös parempaa ilman niitä huonoja kokemuksia"

Niin, ehkä minä myös kallistun tähän ajatukseen. Ei se tee ihmisestä katkeraa tai vähennä eletyn elämän arvoa jos toteaa, et muutama vuosi voisi kyllä lähteä maata kiertävälle radalle.

Tämän runon liittyen aiheeseen kirjoitin, koska olen viehättynyt siitä miltä lause

" Could have, would have, should have"

kuulostaa, se soi kauniisti ja sen voi sanoa monella äänenpainolla.

Kirjoitin runon lopun uusiksi useamman kerran ja aina se piti pyyhkiä pois, ei vain istunut ollenkaan. Ystäväkin yritti auttaa sen kanssa, lopulta luovuin ajatuksesta että runolle tulisi jokin kokoava loppu. Se vain loppuu siihen, mihin alun perin ajatus loppui.


Could have, should have, would have.

Vieraalla kielellä se taipuu niin kepeästi.

Olisin voinut, olisi pitänyt, olisin tehnyt.

Jotain sellaista, tuo loputon epätoivon meri.

Missä nyt olisin, miten eläisin?

Rakastaisinko enemmän?

Rakastaisiko joku minua, niin minua,

aivan niin että pikkuvarpaissa saakka tuntuu.

Olisinko tehnyt enemmän oikein ja vähemmän väärin,

jos olisin kääntynyt sinne toiseen suuntaan?

Mitä jos olisin avannut sen oven joka kutsui,

mutta valitsin sen joka huusi kovempaa.

Entäs se, kun en ehtinyt valita?

Paiskauduin vain yhdestä ikkunasta ulos.

Olisinko ihminen joka löytää rauhan rutiineista ja rakkauden kuntosalilta.

Olisinko enemmän ja paremmin, kaikkivoipa ja aina ajan hermolla.

Could have, should have, would have.

Loputon aaveleikki.